Työpaikka on nykypäivän työttömälle kuin rakkauden kokemus kristillisen romantiikan aikakautena. Kaikki siitä puhuivat ja sitä arvostivat, mutta kukaan ei ollut sitä kokenut tai nähnyt. Nykypäivän pitkäaikaistyötön on tänään samassa välikädessä työnhakunsa suhteen. Kaikki puhuvat työpulasta, mutta työpaikkaan pääsyn edessä on järjetön kafkamainen muuri.
Miksi töihin pääseminen on vaikeaa työvoimapulaa kärsivässä maassa? Palkkatyöhön pääsemiseen yhtenä elämisen edellytyksenä ei luulisi olevan mikään erikoinen asia nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Paljon on puhetta puhumisen vuoksi. Keskustelua, josta ei seuraa mitään konkreettista. Yhä useammin tästä keskustelusta seuraa vain ristiriitoja, pilkkaa ja ivaa. On selvää, että ongelmaa ei voi poistaa pienillä lakimuutoksilla. Vika on syvemmällä yhteiskunnassamme.
Omassa työnhaussa törmäsin kipeästi opetusalan rekrytoinnin harhaiseen maailmaan. Opetusalalla ei ole ainakaan työvoimapulaa, kun opettajan sijaisuuksia hakee pahimmillaan yli 200 ihmistä. Rehtorit ovat lakisääteisesti velvoitettuja ilmoittamaan määräaikaisia työpaikkoja avoimeksi ja siitä seuraa vain itkua ja hampaiden kiristystä, kun joku joutuu hakemaan työpaikkaansa yhä uudestaan ja uudestaan. Rehtori ja koulusihteeri parka joutuu puolestaan käsittelemään satoja hakemuksia ja vastaamaan lähes jokaiseen:“Sinua ei tällä kertaa valittu”. Ainoa lohtu työnhakijan kannalta on se, ettei ole ainoa, joka kohtaa rekrytoinnin tylyn kouran.
Työvoimapulan kohdalla puhutaan usein myös kohtaanto-ongelmasta. Samalla ammattipätevyyden tarjoamisesta on tullut vuokratyöfirmoille ja koulutusaloille bisnesmahdollisuus. Alan vaihtaminen ja uuden ammatin oppiminen ei kuitenkaan voi tapahtua nopeasti sormia napsauttelemalla. Kyse on yksilön omasta motivaatiosta, ajasta ja energiasta. Itse olen sitä mieltä, että monen alan töitä olisi mahdollista oppia töitä tekemällä. Uuden työntekijän palkkaavan yrittäjän täytyy joka tapauksessa perehdyttää työntekijä uuteen työhönsä oli uusi työntekijä sitten kuinka pätevä tahansa.
