Digitalisaatio on maaginen termi kuvaamaan viimeaikasta kehitystä myös kotikaupungissani Äänekoskella. Paikallisessa ammattikoulussa(!) on tietokonesuunnittelijan johdolla tehty massiivinen mallinnos Äänekosken kaupungista käyttäen hyväksi Minecraft 3D rakennuspalikkaohjelmaa.
Kyseinen ohjelma tuli minullekin tutuksi jo muutama vuosi sitten oppilaitteni välityksellä. Kuuluisista musiikkivideoista oli tehty versioita kyseisellä palikkaohjelmalla ja ne olivat lähes yhtä katsottuja kuin alkuperäiset videot eli siis miljoonia katselukertoja!
Nykyaikaiselle tietokoneelle ei ole edes ongelma samaan aikaan pyörittää HD-tasoista
videokuvaa. Sen takia nykyajan alakoululainen voi leikkiessään virtuaalisessa maailmassa kuunnella samalla lempimusiikkiaan ja jopa keskustella mikrofonin välityksellä ystävänsä kanssa suunnittelemassaan kotikadun avaruuspuistossa. Ja sitähän se tulevaisuuden työnteko sitten onkin! Toivottavasti ei kuitenkaan lähiopetus! Parhaat kasvatukselliset ideat liittyen opetukseen tai opetusvälineisiin tulevat monesti oppilailta. Opettajan on aivan turhaa yrittää väkisin tarjota omaa musiikkihistorian tietämystä tai mieltymyksiä pedagogiseksi perustaksi musiikinopetukseen. Tietysti retroasennekaan ei ole aina pahitteeksi. Sopivalla hetkellä jopa vanha kunnon koulumusiikki voi toimia. Ovathan esim. erillaiset analogiset laitteet tulleet jälleen muotiin musiikinkin tekemisessä.
Pedagogiikassakaan mitään ei voi väittää täysin uudeksi ilmiöksi. Yhteistoiminnallinen ilmiöhin perustuva ratkaisukeskinen pedagogiakaan ei mikään uusi juttu. Se on lähtöisin Yhdysvalloista 60-luvun hippien ideologiasta. Kouluhan voidaan nähdä kommuunina, jossa aikuiset ovat vähemmistönä! Ilmiöpohjainen pedagogia, josta nykyään kovasti kasvatusfilosofiassa toitotetaan on ennemminkin retroa kuin digiä!
Itse tutustuin digitaalisuuteen jo 80-luvulla, jolloin kosketinsoittimien väliseen kommunikointiin kehitettiin MIDI eli musiikillisten instrumenttien välinen yhteyskieli. Vähän myöhemmin 1989 tulin minäkin hankkineeksi tietokoneen toteuttamaan musiikillisia fantasioitani kyseisen midin avulla. Kykemällä midi-johdolla pari "multitimbral kiipparia" ulottuvillani oli moniääninen digitaalinen orkesteri. Tietokone vaikutti kätevältä vehkeeltä tallentamaan omaa soittoani nauhattomasti.
Kun vanhaan tyyliin c-kasetille tai moniraiturille tallensi omaa musisointia, niin tärkein osa siitä tuntui katoavan analogisen nauhan kohinaan ja huonoon signaalitasoon. Se mitä sormillani sain koskettimilla aikaiseksi siirtyi maagisen täsmällisesti sen aikaisen tietokoneen levyasemaan. Tietokone tuntui myös kätevältä musikaalisten nuotinnosten tekemiseen. Se oli kuitenkin harhaan johtavaa.
Tosiasiassa MIDI on pilkottua todellisuutta niinkuin kaikki digitaalinen informaatio. "Saatana jakaa kaiken kahtia", sanoisi Laestadius. Nuo pilkotut palaset ovat vain nykyään erittäin pieniä, jopa elektronin mittaisia eli kvanttitasolla mennään. Tänä päivänä minulla on käytössä kolme mäkkiä ja yksi läppäri/pc, jotka ovat miljoona kertaa tehokkaampia kuin silloinen omistamani 80-luvun lopun AtariST-tietokone. Ne ovat sen verran tehokkaita, että paljastavat niin laulajan kuin soittajankin tekniset puutteet, mitä tulee rytmeihin, sävelten kestoihin tai kosketukseen. Se välillä myös vähentää soiton ja laulun innostusta ja masentaa. Vanhoissa 80-luvun tallentimissa midisoittimen soitto sen sijaan kuullosti aina täsmälliseltä, koska tietokone oli aivan liian hidas tallentamaan ääntä näytemuodossa. Tietokone tallensi soittoani jakaen 786:n osaan per tahti. Jos tempo oli hidas, pystyi helposti kuulemaan kvantisoinnin vaikutuksen soittoni rytmiin. Sormen painoni sävelen kohdalla taas riippui siitä laitoinko tuon kvantisoinnin ulottumaan myös kosketusvoimakkuuteen. Kun se oli päällä, niin soitto kuullosti tosi tasaiselta kuin suoraan pianonsoiton oppikirjasta opetellulta. Jos kvantisointi oli pois päältä soiton voimakkuudessa oli selvästi kuultavia pompsahduksia, jotka häritsivät sitä enemmän, mitä enemmän kyseistä soiton kohtaa tuli kuunneltua.
Koneet eivät tehneet ihmistä onnelliseksi silloin ja tuskin tekee nytkään, vaikka retro on tullut viime vuosina vahvasti myös musiikkiteknologiaan. Oskilaattorit ja 70-luvun analogiset härpäkkeet ovat jo vallanneet Keski-Euroopan. Kohta Suomessakin ostellaan ja näperellään seinän kokoisia modulaarisia soittimia keillä siihen varaa on! Ja jos ei ole varaa ostaa alkuperäistä laitetta, voi rakennella oskilaattoreista omanlaisensa seinän! En itse ole kuitenkaan lähtenyt sille tielle, koska tykkään melodiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti