Muistan yläasteelta pari hauskaa tyyppiä, joiden unelma oli päästä mahdollisimman pian työttömyyskorvauksen piiriin koulun päätyttyä. Heitä ei kiinnostanut hyvä koulumenestys. Heitä ei kiinnostanut myöskään ahkeroiminen jossain pakkaamossa tai varastossa, saati lastenhoito tai puistojen ruohonleikkuu. Olen kuullut, että toisesta heistä tuli lievästä työn- ja koulu vieroksumisesta huolimatta rikas maansiirtoyrittäjä ja toisesta menestyvä "heavy metal" sarjakuvapiirtäjä.
Itse menin ensi kertaa ansiotöihin jo 14-vuotiaana. Yksi hyvä, mutta ujonpuoleinen ystäväni hyvin toimeentulevasta perheestä (isä silloisen IBM:n atk-päällikkö) ei halunnut käyttää enonsa optiota konetarvikepalvelun polkupyörälähettinä Helsingin viiskulmassa, vaan samassa yhteydessä onnekkaasti hommaa tarjottiin minulle. En epäröinyt hetkeäkään ja loppu on ihanaa pullantuoksuista historiaa usva-aamuineen, lounasseteleineen ja merimaisemineen polkupyörän satulassa. Tuntui mahtavalta ajella polkupyörälle edestakaisin pieniä tarvikkeita kuljettaen Helsingin satamaan ja metallialan yrityksiin. Oli myös erikoista rakennella varastoa Helsingin kellaritasolla ja tutustua siellä erääseen viiskulman tataari-mattokauppiaaseen.
Myös pari puolen vuoden jaksoa HK:n makkaratehtaalla oli hieno kokemus. Silloisella veromiehenkylän tehtaalla tutustuin monenlaiseen persoonaan, joiden kanssa tuli lähetystä odotellessa keskusteltua. Tuohon aikaan olin intohimoinen keskustelija. Halusin tietää mitä erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset ajattelivat kaikista mahdollisista asioista ja ongelmista. Haastoin heitä keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta. Esimieheni oli mm. sitä mieltä, että 12-vuotias elää elämässään onnellisinta aikaa. Itse olin sitä mieltä, että lapsi on pohjimmiltaan kateellinen vanhempiensa fyysisistä ominaisuuksista ja potee syyllisyyttä vihamielisistä ajatuksista samaa sukupuolta olevaa vanhempaa kohtaan.
Tuosta keskusteluista taisin saada idean lauluun "Pienet ihmiset". Näin jälkeenpäin biisin sanoituksessa näkyy myös psykologian ja psykoanalyysin harrastus, joka minulla alkoi Sigmund Freudin suomennettujen kirjojen ahkerana lukemisena jo yläasteella. Freudin lukeminen oli terapeuttista monella tavalla. Patoutuneen seksuaalisuuden saattoi nyt tietoisesti ainakin yrittää kanavoida esim. biisintekoon. Oidipuskompleksin torjumisen ymmärtäminen kulttuurimme perustalla oli monin tavoin ajatustoimintaa ja keskusteluja elävöittävää.
Varhaisaamukantajana toimiessani Jokiniemessä 19-vuotiaana teininä ennen esikoiseni syntymää poiki myös runon, johon tein myös biisin: Unelmien romuttamo. Se kertoo kaksimielisesti muusikon unelmien romuttumisesta, mutta myös urbaanisuuden estetiikasta, postinkantajan jyrkästä ylämäestä ja tiestä, jonka päästä avautuu maisema yhteen Hakkilan romuttamoon. Aamu-usvan keskeltä nousevat lumen peittämät romukasat on unenomainen näky, joka symbolisoi minulle jo tuolloin kultturimme rappiota ja kulutuskeskeisyyttä. Olimme tuolloin tyttöystäväni ja ensimmäisen lapseni äidin kanssa päättäneet muuttaa maalle asumaan, mikä ei ollut kyllä minun unelmani, mutta joustava, kun olin kuten aina :D
Hyppäys urbaanisesta estetiikasta maalaisromantiikkaan ei sujunut odotettavalla tavalla. En ollut valmis kovaan maatyöhön, johon biodynaaminen viljely olisi vaatinut. Olin myös yhä musiikista riippuvainen haaveilija. Tosin musiikinopettajan urani alkoi jo tuolloin, kun opetin bändisoittoa paikallisen kansalaisopiston palkkaamana. Itselläni ei olisi ollut kiire mihinkään ja maaseudulla oli toisaalta ihanan rauhallista ja laiskaa, mutta avovaimoni halusikin viljelyn sijaan opiskelemaan Kuopioon. Eipä kulunut kauaa, kun ero tuli parin vuoden sisällä ja pieni kaunis perheeni hajosi taivaan tuuliin. Itsekin lähdin opiskelemaan päästyäni Oriveden opiston musiikkilinjalle. Kävin toki tapaamassa pientä tyttöäni Karttulassa ja hänkin oli ihastuttamassa Oriveden opiston opiskelijakavereitani jo nelivuotiaana tytöntylleröisenä.
Oriveden opiston jälkeen päätin palata takaisin Vantaalle ja jatkaa lukio loppuun. Runsaan vuoden ajan asuin ystäväni kanssa Lintuvaaran opiskelija-asunnossa ja työskentelin paikallisessa postissa postinkantajana ja taas kerran polkupyörän satulassa! Sen vuoden kesä oli erittäin lämmin. Hellettä riitti kaksi kuukautta. Myös Helsingin uimarannat tulivat tutuiksi. Mieleen tulee varsinkin yksi yöllinen uimareissu hietsussa, kun lämmintä oli yli 25 astetta vielä aamuyölläkin.
Vuoden ajan kävin Käpylän iltalukiota ja valmistuin ylioppilaaksi seuraavana syksynä c:n paperein.
Olin vuokrannut pianon opiskelijaboksiimme, joten sitähän tuli aika paljon soiteltua aina, kun päiväunilta ehti ja varsinkin viikonloppuisin. Myös omia biisejä väsäsin lisää neliraitanauhurille monia eri soittimia soittaen. Olin myös tehnyt valokuvaajaystäväni Hannele Pappilan Helsingin Sanomissakin kiiteltyyn lopputyöhön ("Aamu") musiikit. Iltalukion tuntien jälkeen tuli käytyä elokuvakerhossa katsomassa varsinkin rakastamiani ranskalaisia elokuvia. Helsingin legendaarisemmassa elokuvakerhossa esitettiin melkein joka päivä, monta elokuvaa illassa. Joskus tuli katsottua usea "putkeen", kun teema oli kiinnostava ja katsominen jäsenenä halpaa. Sain elää nuoruuttani uudelleen epäonnistuneen maaseutuidyllin jälkeen. Kuitenkin Pohjois-Savon luonto oli jättänyt minuun jonkinlaisen kaipuun takaisin maaseudulle. Pääkaupunkiseudun opinahjot eivät avautuneet minulle…eikun nyt muistan… pääsinhän minä Helsingin yliopistoonkin vuoden päästä! En vain koskaan ottanut opiskelupaikkaa vastaan.
Minua odottivat uudet seikkailut Äänekoskella :D
Itse menin ensi kertaa ansiotöihin jo 14-vuotiaana. Yksi hyvä, mutta ujonpuoleinen ystäväni hyvin toimeentulevasta perheestä (isä silloisen IBM:n atk-päällikkö) ei halunnut käyttää enonsa optiota konetarvikepalvelun polkupyörälähettinä Helsingin viiskulmassa, vaan samassa yhteydessä onnekkaasti hommaa tarjottiin minulle. En epäröinyt hetkeäkään ja loppu on ihanaa pullantuoksuista historiaa usva-aamuineen, lounasseteleineen ja merimaisemineen polkupyörän satulassa. Tuntui mahtavalta ajella polkupyörälle edestakaisin pieniä tarvikkeita kuljettaen Helsingin satamaan ja metallialan yrityksiin. Oli myös erikoista rakennella varastoa Helsingin kellaritasolla ja tutustua siellä erääseen viiskulman tataari-mattokauppiaaseen.
Myös pari puolen vuoden jaksoa HK:n makkaratehtaalla oli hieno kokemus. Silloisella veromiehenkylän tehtaalla tutustuin monenlaiseen persoonaan, joiden kanssa tuli lähetystä odotellessa keskusteltua. Tuohon aikaan olin intohimoinen keskustelija. Halusin tietää mitä erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset ajattelivat kaikista mahdollisista asioista ja ongelmista. Haastoin heitä keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta. Esimieheni oli mm. sitä mieltä, että 12-vuotias elää elämässään onnellisinta aikaa. Itse olin sitä mieltä, että lapsi on pohjimmiltaan kateellinen vanhempiensa fyysisistä ominaisuuksista ja potee syyllisyyttä vihamielisistä ajatuksista samaa sukupuolta olevaa vanhempaa kohtaan.
Tuosta keskusteluista taisin saada idean lauluun "Pienet ihmiset". Näin jälkeenpäin biisin sanoituksessa näkyy myös psykologian ja psykoanalyysin harrastus, joka minulla alkoi Sigmund Freudin suomennettujen kirjojen ahkerana lukemisena jo yläasteella. Freudin lukeminen oli terapeuttista monella tavalla. Patoutuneen seksuaalisuuden saattoi nyt tietoisesti ainakin yrittää kanavoida esim. biisintekoon. Oidipuskompleksin torjumisen ymmärtäminen kulttuurimme perustalla oli monin tavoin ajatustoimintaa ja keskusteluja elävöittävää.
Varhaisaamukantajana toimiessani Jokiniemessä 19-vuotiaana teininä ennen esikoiseni syntymää poiki myös runon, johon tein myös biisin: Unelmien romuttamo. Se kertoo kaksimielisesti muusikon unelmien romuttumisesta, mutta myös urbaanisuuden estetiikasta, postinkantajan jyrkästä ylämäestä ja tiestä, jonka päästä avautuu maisema yhteen Hakkilan romuttamoon. Aamu-usvan keskeltä nousevat lumen peittämät romukasat on unenomainen näky, joka symbolisoi minulle jo tuolloin kultturimme rappiota ja kulutuskeskeisyyttä. Olimme tuolloin tyttöystäväni ja ensimmäisen lapseni äidin kanssa päättäneet muuttaa maalle asumaan, mikä ei ollut kyllä minun unelmani, mutta joustava, kun olin kuten aina :D
Hyppäys urbaanisesta estetiikasta maalaisromantiikkaan ei sujunut odotettavalla tavalla. En ollut valmis kovaan maatyöhön, johon biodynaaminen viljely olisi vaatinut. Olin myös yhä musiikista riippuvainen haaveilija. Tosin musiikinopettajan urani alkoi jo tuolloin, kun opetin bändisoittoa paikallisen kansalaisopiston palkkaamana. Itselläni ei olisi ollut kiire mihinkään ja maaseudulla oli toisaalta ihanan rauhallista ja laiskaa, mutta avovaimoni halusikin viljelyn sijaan opiskelemaan Kuopioon. Eipä kulunut kauaa, kun ero tuli parin vuoden sisällä ja pieni kaunis perheeni hajosi taivaan tuuliin. Itsekin lähdin opiskelemaan päästyäni Oriveden opiston musiikkilinjalle. Kävin toki tapaamassa pientä tyttöäni Karttulassa ja hänkin oli ihastuttamassa Oriveden opiston opiskelijakavereitani jo nelivuotiaana tytöntylleröisenä.
Oriveden opiston jälkeen päätin palata takaisin Vantaalle ja jatkaa lukio loppuun. Runsaan vuoden ajan asuin ystäväni kanssa Lintuvaaran opiskelija-asunnossa ja työskentelin paikallisessa postissa postinkantajana ja taas kerran polkupyörän satulassa! Sen vuoden kesä oli erittäin lämmin. Hellettä riitti kaksi kuukautta. Myös Helsingin uimarannat tulivat tutuiksi. Mieleen tulee varsinkin yksi yöllinen uimareissu hietsussa, kun lämmintä oli yli 25 astetta vielä aamuyölläkin.
Vuoden ajan kävin Käpylän iltalukiota ja valmistuin ylioppilaaksi seuraavana syksynä c:n paperein.
Olin vuokrannut pianon opiskelijaboksiimme, joten sitähän tuli aika paljon soiteltua aina, kun päiväunilta ehti ja varsinkin viikonloppuisin. Myös omia biisejä väsäsin lisää neliraitanauhurille monia eri soittimia soittaen. Olin myös tehnyt valokuvaajaystäväni Hannele Pappilan Helsingin Sanomissakin kiiteltyyn lopputyöhön ("Aamu") musiikit. Iltalukion tuntien jälkeen tuli käytyä elokuvakerhossa katsomassa varsinkin rakastamiani ranskalaisia elokuvia. Helsingin legendaarisemmassa elokuvakerhossa esitettiin melkein joka päivä, monta elokuvaa illassa. Joskus tuli katsottua usea "putkeen", kun teema oli kiinnostava ja katsominen jäsenenä halpaa. Sain elää nuoruuttani uudelleen epäonnistuneen maaseutuidyllin jälkeen. Kuitenkin Pohjois-Savon luonto oli jättänyt minuun jonkinlaisen kaipuun takaisin maaseudulle. Pääkaupunkiseudun opinahjot eivät avautuneet minulle…eikun nyt muistan… pääsinhän minä Helsingin yliopistoonkin vuoden päästä! En vain koskaan ottanut opiskelupaikkaa vastaan.
Minua odottivat uudet seikkailut Äänekoskella :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti